Kriisi

Minulla on kriisi. Parta-kriisi.

Tähän asti parrakas elämäni on sujunut erittäin mallikkaasti. Töihin palaaminen karvaturpana kävi yllättävän kivuttomasti. Nyt kun oikein tarkemmin miettii, niin oikeastaan juuri kukaan ei ole kuittaillut ensimmäisten päivien jälkeen. On siis oletettavaa, että työyhteisössäni ollaan jo totuttu tähän veistosmaiseen leukaperään, eikä se enää herätä suurempaa huomiota. Tai sitten eivät vain kehtaa sanoa mitään. Poika parka ei tajua miltä näyttää...

Kyllä minä tajuan. Melko rumalta.

Toinen positiivinen asia partani suhteen on erinomainen menestykseni naisten kanssa. Ei liene vaikea uskoa, että säpinän säpinää ei ole ollut. Tosin eilen toimistomme aulatyttö kyllä hymyili minulle, mutta se hymy olikin sitten puhdasta huvittuneisuutta. Näytti siltä, että hän oli juuri heittämäisillään jonkun vyön alle -kommentin, mutta ei sitten kehdannutkaan. Mikä säpinä! Huh! Jos tosiaan tämä on suurin säpinäni loman jälkeen, voidaan tämä parran pitäminen todeta erittäin toimivaksi poikamiesratkaisuksi. Toimii.

Kaikki on siis ulkoisesti hyvin. Parta täyttää tehtävänsä: säpinöitä ei ole ja koeajan loppu häämöttää. Vielä kun neljä viikkoa jaksaisi. Mutta siinä se ongelma onkin. Kun ei meinaa jaksaa.

Luulen, että olen matkannut partani kanssa siihen risteykseen, johon ensihuuma loppuu ja arki alkaa. Nyt tämä alkaa olla jo nähty. Nyt tämä käy jo ärsyttämään. Näyttää siltä, että todellinen testi alkaa vasta tästä. Helppohan se on partaa pitää silloin kun siinä on se oma uutuuden viehätyksensä ja ehkä vähän narsistisellakin tavalla metka huomioarvonsa. Mutta entäs nyt, kun kaikki ovat siihen jo tottuneet? Entäs nyt, kun tekisi niin paljon mieli palata normaalien kirjoihin ja saada nämä kalapuikot pois ylähuulen päältä?

Argh!

Nyt ottaa koville.